Siirry pääsisältöön

Haruki Murakami: The Strange Library

"Please step right this way," the old man beckoned. Beyond the inner door was a shadowy corridor lit by a single flickering bulb. We stepped into the dying light.

Haruki Murakami is a master storyteller and especially a master of short stories. Despite this, none of his short story collections have been translated into Finnish. Only novels. (The newest one, a translation of Hard-Boiled Wonderland and the End of the World entitled Maailmanloppu ja ihmemaa, will be published next month.)

The Strange Library is an individually published short story, or a novella, or a children's picture book, or an art book, or a collage or... I don't even know what it is. I think in this case pictures definitely speak louder than words. This is what the front cover of my edition looks like:

There's an ominous warning on the side: "For internal use only". The cover pages open like flaps:
A creepy, laughing mouth. A hypnotising eye. And then there's the first page and the story begins:

The Strange Library tells the story of a young boy who finds himself trapped in the basement of a local library. And this is not a homely, bright, inviting book-lover's library, but a dark, creepy, truly strange library. An old man forces the boy to sit in Room 107 and tells him that he has one month to memorize three books from cover to cover before he can go home. An ethereal girl and a sheep man (very Murakamiesque!) visit the boy and try to help him. There are doughnuts, a full moon, a black dog and the Ottoman Empire. The reader can't be quite sure what is fake and what is real. The creepy story is like a distressing nightmare that you want to wake up from, but can't.


The story is full of mysteries, symbols and allegories that went way beyond my understanding. :) But maybe nightmares like this are not meant to be understood on a rational level. The story was also surprisingly dark and depressing for Murakami, and certainly very dark for a children's book (as the book is categorised). But I liked the way the pictures complemented the tale and made it more visual and dreamlike.


So a word of warning: don't read this as your first Murakami or you may be too confused or depressed to read any of his other work. ;) But the book is still worth a read if only for the quirky twists and turns that the illustrations add to the story.

Haruki Murakami: The Strange Library. Knopf. 2014. 96 pages.
Originally published in Japanese as Fushigi na toshokan
Translated by Ted Goossen
Art direction and design by Chip Kidd

HarukiMurakami.com: The Strange Library
Wikipedia: Haruki Murakami

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude