Siirry pääsisältöön

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve on porvoolainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Armo on kaunistelematon, synkkä ja yksityiskohtainen kuvaus ahdistuksen ja mielenterveysongelmien kanssa jo pikkulapsesta asti painiskelleesta naisesta.

Jo teoksen kansi hätkähdyttää ja kansien välistä löytyy sellainen tarina, että heikompia alkaa varmasti hirvittää. Valve kuvaa ahdistusta, masennusta, harhoja ja elämänhallinnan menettämistä armottoman rehellisesti, ruumiillisesti ja visuaalisesti. Välillä teoksen Emmi näkee muut ihmiset pelkkänä mustana, valuvana mönjänä. Kosketus polttaa ihoon reikiä. Pahimpina kausina tuntuu kuin eritteet valuisivat kehosta ulos ja itsekin sulaisi sänkyyn. Mielensisäinen sotku on tuotu konkreettisesti kirjan sivuille: sivuilla on aivan kuin mustetahroja ja värit leviävät hallitsemattomasti ääriviivojen ulkopuolelle.

Emmi yrittää pitää elämänsä kasassa laatimalla itselleen pakkomielteisesti tehtävälistoja viikon, päivän ja jopa tunnin tarkkuudella. Hän dokumentoi itseään ja elämäänsä pikkutarkasti ja yrittää analysoida kaikkea. Millään ei mässäillä turhaan, asiat vain kerrotaan sellaisina kuin ne on koettu. Välillä ruuduissa on kuvattuna vain Emmin makuuhuoneen arkisia esineitä, työpöytä, näkymä ikkunasta. Nekin luovat minusta ahdistuneen lamaantunutta tunnelmaa: tässä ollaan, tällaista tuijotellen, mikään ei liiku eikä mitään tapahdu. Aika on pysähtynyt ja elämä on tässä.



Teoksen päähenkilö itse on älykäs ja taiteellisesti lahjakas. Vaikka luovuus ja hulluus ovat stereotyyppisesti kulkeneet käsi kädessä, niin Emmi itse toteaa, ettei hulluudesta ole ollut hänen taiteelleen mitään etua: hänestä ei tullut taiteilijaa sen takia vaan siitä huolimatta.

Toisinaan Emmi kuulee ääniä ja yrittää rationalisoida niitä itselleen: Nehän olivat ÄÄNIÄ PÄÄN SISÄLLÄ! Kuka hullu sellaisia ottaa todesta? 


Jotkut harhoista ovat niin lamaannuttavan painajaismaisia, että kauhistutti edes lukea niistä - saati kuvitella, että jollekin tämä on ollut totta, tuntunut täysin todelta.


Kaiken tämän pimeyden ja kauhun keskeltä kuuluu pieni sana: apua.


Ja apua Emmi todellakin hakee ihailtavan aktiivisesti: hän käy terapiassa, saa erinäisiä lääkkeitä ja piipahtaa mielisairaalassakin. Ehkä hätkähdyttävintä minulle kirjassa oli se, kuinka vähän apua terveydenhuoltojärjestelmästä tuntui olevan. Kirjassa kerrotaan myös Emmin keskusteluista lääkäreiden kanssa, jotka määräävät vain lisää lääkkeitä, vaikka ne eivät auta. Suosittelisin teosta kaikille mielenterveyspotilaiden kanssa työskenteleville. Itsekin annoin oman kappaleeni kirjasta jo eteenpäin lääkäri-exälleni luettavaksi.
  
Armosta tulee myös mieleen Viivi Rintasen pari vuotta sitten ilmestynyt sarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö, joka kertoi omakohtaisen rehellisesti syömishäiriöstä. Siinäkin oli samanlainen suttuinen piirrostyyli.

Armo on kertomus mielen järkkymisestä, joka ei osoittele sormella, ei pyytele anteeksi eikä kalastele säälipisteitä. Veikkaan, että moni samoista ongelmista kärsivä pystyy samastumaan teokseen ja jopa saamaan siitä hiukan voimaa. Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta Armo on nimittäin ihmeen toiveikas. Se ei pääty yllättävään uudelleensyntymiseen, ahaa-elämykseen tai ihmeparantumiseen. Karu todellisuus on paljon mutkikkaampi, mutta kyllä, toivoa on.

Emmi Valve: Armo. Asema Kustannus. 2017. 301 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Asema Kustannus: Armo
HS.fi: "Lukijat saavat tietää mielenterveyden järkkymisestä kertovassa omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa enemmän kuin terapeutti taannoin"
City.fi: "Emmi Valveen Armo on karu ja rehellinen kuvaus mielen sairauksista"

Kommentit

  1. Kuulostaa rankalta kirjalta ja kuvatkin ovat todella vahvoja, ajatuksia herättäviä. Lukulistalle menee ehdottomasti.

    VastaaPoista
  2. Juuri uudelleensyntymiseen ja ihmeparantumiseenhan se päättyy!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude